Hellapoliitikon tarina
Reilut 3 vuotta sitten olin meidän perheen ”hella- poliitikko”. Minulla riitti paasattavaa yhteiskunnasta ja politiikasta miehelle ja kavereille aiheesta kuin aiheesta. Yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus suorastaan ahdisti. Silti kaikki se energia, minkä keittiön pöydän ääressä käytin, ei asioita vienyt eteenpäin eikä omaakaan oloa parantanut. Usko suuriin puolueisiin oli kadonnut kaikkien kolmen tehdessä vuosikaudet päätöksiä, jotka lisäävät hyvätuloisten kakkua pienempituloisten jäädessä aina vain pienemmille murusille. ( Esim. eläkkeiden perusosan leikkaaminen, varallisuusveron poisto, pääomatuloja nauttivien veroedut, tuloveron lasku, josta hyöty hyvätuloisille 5%:lle, työttömyysetuisuuksien ja lapsilisien reaaliarvon lasku, EU ) Tähän vielä palvelujen alasajo, joka osui ja osuu edelleen pahiten heikompiosaisiin. Väärin!
Tulin siis siihen tulokseen että nk. kivien nakkelu sai osaltani riittää. Pitää olla vastavoima jonka ääni kuuluu, sille antaisin tukeni. Ääni, joka puhuu ja taistelee ihmisen puolesta pääoman valtaa vastaan. Vastavoima, joka toimii heikompien, sairaiden, vanhusten ja lasten puolesta. Ei mitään hissukoita. Niinpä löysin itseni Perussuomalaisten kunnallisvaaliehdokkaana. Soinin sanoma puri ja puree edelleen. Täydellistä puoluetta ei ole, mutta kun on edes sanojensa takana. Itsenikin yllättäen pääsin varavaltuutetuksi, kurkistamaan päätöksenteon verhon raosta.
Helppoa siellä ei ole. Esim. kaikki kolme valtapuoluetta, kokoomus etunenässä, ratsastivat kunnallisvaaleissa luokka- ja koulukoon pienentämisellä, mutta toteutunut on toisenlainen. Näiden puolueiden hyvät edustajat ja hienot ihmiset joutuvat taipumaan puoluekurin edessä ja äänestämään kouluasioissa rahan, ei lasten, puolesta. Silti tekemisessä yleensä tuntuisi nyt olevan jämäkkyyttä, vilpitöntä yritystä parantaa asioita. Aina vaan ei voi olla varma, kenen eduksi, pääoman vai ihmisten.
Jos todella haluaisimme aitoa muutosta, tulisi puoluekuri tykkänään poistaa. Edustajien tulisi toimia vaaliohjelmansa, sydämensä ja järkensä mukaan, eikä puoluejohdon määräysten mukaisesti. Syntyisi aitoa yhdessä tekemistä, kun ei tarvitsisi olla periaatteesta eri mieltä. Tulisi väriä vanhoihinkin puolueisiin, ainakin tiedettäisiin, mitä kukin ajattelee. Ehkä se utopia toteutuu, kun kaikki nyt äänestämiset hoitanut iäkkäämpi kansanryhmä siirtyy ajasta ikuisuuteen, äänestysprosentti putoaa 10:een ja on pakko antaa valta lopullisesti virkamiehille.
Olen huomannut, että politiikka on todellakin yhteisten asioiden hoitamista. Se jää kuitenkin aika harvojen harteille. Tahtojia on paljon, mutta tekijöitä vähän. Jos ei ihan huipulle halua, niin tekemään ja tukemaan pääsee ilman rahaakin. Pitää vain olla viitseliäisyyttä. Aina voi tehdä kenttätyötä tai ottaa yhteyttä päättäjiin vaikka sähköpostilla. Voi osallistua järjestötoimintaan, ei ole pakko olla poliittinen, pienetkin asiat auttavat ja vaikuttavat. Paljon pientä muutosta on lopulta suuri muutos.
Minun tapani osallistua on tämä poliittinen. Me perustimme Etelä-Savoon Perussuomalaisten naisjaoston, PerusÄssät. Mukana on mummoja ja äitejä, naisia joilla on huoli yhteisistä arkeemme vaikuttavista asioista; varallisuudesta riippumattomasta tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja mahdollisuudesta vaikuttaa meitä koskevaan päätöksentekoon. Arkeamme koskettavat asiat päätetään Arkadianmäellä ja siellä pitäisi olla myös tavallisen arjen asiantuntijoita, ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista.
