16.11.10 Mikkelin Kaupunkilehti , politiikan puheenvuoro
Omaishoidosta ja laitoispaikoista
Pienet vakiintuneet oppilasryhmät koko kansan etu
Mikkeli sai vuonna 2009 valtion lisäosuutta ryhmäkokojen pienentämiseen n 120 000 €. Tämän piti olla korvamerkittyä rahaa ongelmapaikkoihin. Se kuitenkin lisättiin tuntikehykseen eli yksinkertaistettuna jaettiin kouluille tasapuolisesti, tarpeista riippumatta.
Koulutoimen budjettiosuutta 2010 lisättiin perusopetuksen ja lukion osalta nostamalla hieman tuntikertoimia. Se on tarkoitusperältään hyvä ajatus, mutta suurten opetusryhmien purkamiseksi on mentävä tätä syvemmälle, paljon yksityiskohtaisempiin toimenpiteisiin.
Tuntikerroin kun on sellainen hauska vekkuli, jolla rahat on helppo jakaa tasan. Pelkästään tuntikertoimella ohjaamalla rajallisista resursseista saavat nekin koulut, joilla ei ole yhtään ylisuurta ryhmää tai erityisoppilasta, siinä missä oppilasmäärän kasvun ”yllättämät” suurkoulutkin. Valitettava sivuvaikutus on, että silloin nykysysteemillä rahat eivät riitä ryhmäkokojen pienentämiseen edes siellä, missä tarve olisi akuutti. Kaikki saavat jotain, mutta oikeastaan ei kukaan mitään.
Vuodelle 2010 oli anottavissa nimenomaan suurten opetusryhmien purkamiseen tarkoitettua korvamerkittyä valtion lisärahoitusta, josta Mikkeliin saatiin maakunnan suurin potti, reilu 300 000 €. Tällä kertaa hakemuksiin oli liitettävä suunnitelma rahan käytöstä ja toiveissa onkin, että raha kohdennetaan nyt sinne, missä eniten tarvitaan. Monen lapsen tulevaisuus saa käänteen parempaan.
Mutta entä jos tarjolla olisi pysyvä ratkaisu näihin ryhmäkoko ongelmiin?
(Ajankohtainen Kakkonen 9.2.2010)
Uusimmassa tutkimuksessa hämmästyttää tieto, että luokkakoolla on erittäin suuri merkitys eläkeuudistusasioihin, joista tällä hetkellä vakavasti puhutaan. Eläkeuudistuksessa ei ole niinkään suuri ongelma se ikä, missä vanhuuseläkkeelle jäädään( n.63 v.), vaan tärkeämpää on työuran pidentäminen alkupäästä eli työelämän aikaistaminen. Ahdelman työryhmä on esittänyt ratkaisuna mm. opintotukijärjestelmän uudistamista ja lukion ja työelämän yhteistyön tiivistämistä. Ratkaisu saattaa olla paljon yksinkertaisempi.
Helsingin Yliopiston professori Liisa Keltinkangas-Järvinen esittää asiasta tutkittua tietoa:
”Tietyn tärkeän kehitysvaiheen yli, eli esimurrosiän ja murrosiän, luokkakoon tulee olla alle 20 ja ryhmän pysyä yhtenä kokonaisuutena. Tästä seuraa se, että lukion käynti nopeutuu, tapahtuu nopeampi siirtyminen jatkokoulutukseen ja sekin sujuu nopeammin ja tapahtuu nopeampi siirtyminen työelämään. Tämä kaikki tutkitusti. Mukavinta tässä on, että kokonaisuus tulisi halvemmaksi jo nykyisyydessä. Säästöä syntyy erittäin kalliissa erityisopetuksessa. Säästöä syntyy myös yläasteen valinnaisissa, sillä siitä ei ole murrosikäisille sitä hyötyä, mitä me aikuiset kuvittelemme. Tämäkin jälleen tutkitusti.”
Eläkeuudistuksesta puhuttaessa on noussut esille myös mielenterveysongelmien vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle joutuvien kasvava osuus. Lapsuudessa hyvässä oppimisympäristössä rakentunut minäkuva, joka helpottaa nuoren tulevaisuutta, ehkäisee myös näitä ongelmia.
Luokan koko ja ryhmän pysyminen samana ajaa siis kaikkien suomalaisten etua, lasten edusta puhumattakaan!
Opetuksessa tavoitteena tulisi siis olla lapsille mahdollisimman tasapuolisen ja hyvän oppimisympäristön luominen asuinpaikasta, koulusta tai luokasta riippumatta, pienessä ryhmässä. Nyt tässä saattaisi olla ratkaisu tarjolla, nykyresursseilla. Päättäjiltä, niin valtuustoissa kuin Arkadianmäellä, tarvitaan uutta ja luovaa ajattelua sekä rohkeutta tarttua uusiin ideoihin! Onkohan sitä? No, löytyisipä edes viitseliäisyyttä tutustua asiaan…
